Olen Eveliina Piippo, ammatikseni hiihtävä herkkä, päättäväinen ja avaramielinen persoona. Hiihto, herkkyys ja päättäväisyys ovat aina olleet minussa − hiihto on ollut mun juttu ja halu voittaa kova jo pienestä pitäen. Nauru ja itku ovat olleet herkässä. Ja jos olen päättänyt mennä, niin sitten on menty, vaikka läpi harmaan kiven.
16-vuotiaana aloin pohdiskella elämää syvemmin, katsomaan urani ulkopuolelle ja ilmaisemaan ajatuksiani suoremmin. Askel kerrallaan tämä puoli itsessäni alkoi vahvistua, ja tänä päivänä olenkin melko vapaa sekä puheissani että teoissani. Pyrin olemaan aito ja kulkemaan omia reittejäni, muiden kunnioittamista unohtamatta.
Tämän pienen elämäni aikana olen oppinut, että kaikelle toiminnalle on syynsä. Valitettavan monen syyt vain juontavat juurensa muualta kuin sydämestä. Ympäristö määrittelee pitkälti sen, miten päivittäin toimitaan, mitä ajatellaan ja mistä unelmoidaan. Tämä on mielestäni harmillista, sillä uskon mainion elämän edellyttävän omien arvojen ja intohimojen villiä toteuttamista.
Jos saisin antaa yhden neuvon ihmisille, etenkin sellaisille, jotka epäilevät itseään tai harkitsevat jonkin asian toteuttamista, neuvoisin miettimään ajan loppumista. Kun tajuaa, että juuri tämä päivä voi olla viimeinen, tarttuu mahdollisuuksiin ja keskittyy tilanteisiin aivan eri tavalla. Naapurin mielipide ja muut pelot menettävät äkkiä merkityksensä. Sitä toimii todennäköisemmin itselleen tärkeimpien asioiden puolesta ja saa sen myötä nopeasti täyteläisemmän elämän.
Lisäksi tukalat tilanteet helpottuvat − vuodet ja mahdollisuudet eivät ole ikuisia, mutta eivät myöskään ne kivuliaat hetket, joita unelmiaan metsästäessään saa kohdata.
– Eveliina
Asia, josta tahtoisin kaikkia muistuttaa, on aito kohtaaminen. Kiitoksen lausuminen, tervehtiminen, kuunteleminen ennen opastamista ja silmiin katsominen ovat pieniä eleitä, jotka kaunistavat elämää heti kättelyssä, eivätkä juuri vaivannäköä vaadi.
